Itävalta, sydämemme maisemaa

Keskiviikko 26.6.2024

Itävalta 14-17.6.2024

Puolikuolleina, ehkä kolmen tunnin yöunien jälkeen, lähdimme Mikulovista kohti Itävaltaa. Jostain syystä emme kumpikaan paljoa nukkuneet. Syynä saattoi olla hotellin ympärillä olevat jonkinlaiset viinipippalot, joita juhlittiin monessa lähistön kuppilassa ja hotellissa. Aamulla lähtiessämme saimme mukaamme lahjaksi kaksi luomuviipulloa, joiden kohtaloa sitten ihmettelimme, mutta lopulta jätimme ne seuraavaan majapaikkaamme lahjaksi. Antaa “hyvän” kiertää. 

Oli jollain tavalla helpotus päästä rajan yli, ostaa tiemaksuseurain autoon ja siirtyä nopeasti (ja kalliisti) kohti Wieniä. Ensimmäinen pysähdyksemme oli Klosterneuburgin luostarissa, ihan Wienin kupeessa. Mahtipontinen, suunnattoman suuri laitos, jossa hiljennyimme pienessä Marian kappelissa, jonne myös @CreatingPeaceForHumanity esitteet jätettiin. Alueella oli monia myymälöitä ja kahviloita, joissa väsynyt turisti sai itseään virkistää. Me emme kovin kauan siellä viipyneet, sillä ajatuksissamme oli jo Patrickin lähestyvä solar ja työt ennen sitä.

Yöksi päädyimme suurelle leirintäalueelle, Mondseehen, Salzburgin yläpuolella olevaan, satojen turistien viikonloppupaikkaan. Vieri vieressä asuntoautoja ja vaunuja. Ja telttoja. Vaikka emme olekaan kovin innostuneita suurista ihmisjoukoista, pärjäsimme oikein hyvin ja moikkailimme iloisesti naapureita, jotka kuin vaivihkaa tavasivat automme tekstejä. Nukuttiin yö makeasti ja seuraavana päivänä lähdimme varhain siirtymään Patrickin solarpaikkaan, ylhäälle Tiroliin, Innsbruckista noin viisikymmentä kilometriä ylös vuoristoon. Koko matkan teimme etätyötä ohjeiden mukaan.

Solarpaikka löytyi airbnbn kautta ja ylitti odotuksemme niin hinnan, sijainnin kuin tunnelmankin suhteen. Asunto oli suorastaan ylellinen! Samoin näkymä vuorille. Nyt meillä oli muutama päivä aikaa meditoida, olla rauhassa ja tarkistella vielä Auttajien kanssa tulevia kohteita. Auttajat kertoivat, että niin kuin aina, kun he meidät lähettävät jonnekin tehtävää suorittamaan, on mukana myös henkilökohtainen taso, jossa meitä testataan ja autetaan kehittymään myös persoonan tasolla ja yleensä vaikeissa olosuhteissa. Niin on ollut nytkin, eikä tähän astinen matkamme ole ollut ihan helppo. Matkamme eivät ole koskaan huvia, vaikka kuvista ehkä saattaakin saada iloisen ja rennon vaikutelman. Toki me kumpikin nautimme matkustamisesta ja uusista asioista ja siksi tällainen sopii meille hyvin. Meitä on aina myös opetettu laittamaan itsemme syrjään, jotta se sanoma, jota edustamme, olisi se, jota esille tuodaan.

Tällä kertaa meidän tehtävänä oli olla enemmän esillä myös henkilökohtaisesti, mutta emme ole siinä kovin hyvin onnistuneet. Emme kuitenkaan saaneet Auttajilta ”moitteita”, vaan he vain kertoivat asian niin kuin se on. Totesimme, että me olemme liian vanhan viisauden ja totuuden oppilaita, että videoiminen olisi ollut luonnollista. Ja totta onkin, että me olemme sellaisen informaation kantajia ja säilyttäjiä, joka maan viisauskentästä on jo katoamassa niin, että ihmisten on sitä vaikea enää saavuttaa. Se muinainen viisaus ja sanoma on kuitenkin säilytettävä ja sitä jotkut tietoisuudet ovat tulleet tähän elämään tehtäväkseen tekemään. Siihen Valon Auttajamme ovat meitä kouluttaneet monen vuosikymmenen ajan ja veikkaan, että meidän sukupolvemme jälkeen tuo sanoma on jo unohdettu. Kunnes tulee uusi aika ja ihmiskunta palaa juurilleen luodakseen uutta maailmaa muinaisen tiedon ja viisauden varaan. Silloin säilytetty tieto herätetään ja tuodaan jälleen maan päälle niiden sielumuistissa, jotka sen siihen ovat tallentaneet. 

Meiltä on kysytty, mitä nuo Valon Auttajat ovat? Silloin kun minun henkinen ohjaukseni selkeästi ja vahvasti alkoi 90-luvun alkupuolella, minulla oli omasta tähtijärjestelmästäni kosmisia Auttajia, jotka minua silloin päivittäin ohjasivat. He ovat olleet näiden vuosikymmenten aikana välillä kauempana minusta ja välillä taas tiiviimmin ja selkeämmin yhteydessä. Koska myös Patrickilla on kosminen alkuperä, meitä ohjaavat nyt pääosin tähtitietoisuudet, mutta miellä on myös muita korkeamman ulottuvuuden Auttajia. Aina kun olemme matkalla jonkin henkisen työn tähden, meillä on viiden Auttajan ryhmä, jossa on eri ulottuvuuksien tietoisuuksia mukana. Aina sama, luotettava neuvosto kulkee kanssamme ja tarkastelee työtämme.

Kaikkia korkean, puhtaan Valon ja rakkauden taajuuden Auttajia me kutsumme Valon Auttajiksi, niin kuin on neuvottu jo vuosia sitten. He eivät ole oppaita sanan yleisessä merkityksessä, eivätkä he ole edesmenneitäkään, vaan Valo-olentoja, jotka yhtä lukuun ottamatta eivät ole koskaan olleet fyysisessä muodossa maan päällä. Heillä on hyvin laaja kuva siitä, mitä meidän työhömme kuuluu ja mihin meitä koulutetaan. Sillä niin on, että koulutus jatkuu, niin kuin kehityskin. Meidän on oltava hereillä itsemme ja sen suhteen, mitä sanomaa välitämme. Eri sanoin, eri vaiheissaan on kehityksen sanoma mennyt. Ja hyvä niin, sillä asioiden muuttuminen kertoo kehityksestä ja ymmärryksen laajenemisesta.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan olla oppilas joka päivä tämän ryhmän edessä. Omat kasvun paikat ja kehitysvaiheet nousevat heidän avullaan selkeästi esille. Toki voin yrittää vitkutella, olla sielultani heikko tai puolustella itseäni, mutta se ei aiheita muuta kuin sen, että aikaa kuluu hukkaan ja minä junnaan paikallani, vaikka voisin ottaa uuden askeleen omalla polullani. Tämäkin matka on osoittanut ne kohdat ja myös kosmiset tuulet, joissa kadotan itseni ja yhteys heikkenee, mutta olen kiitollinen niistäkin hetkistä, sillä ne ovat opettaneet sen, missä voin olla enemmän hereillä, tehdä asiat toisin, kasvattaa itseäni ja vahvistaa sieluani.

Patrickin 60-vuotissolaria me vietimme siis Tirolin vuoristossa, jota me kumpikin rakastamme. Olemme vain kerran aikaisemmin olleet niissä maisemissa ja silloin pitkällä retriitillä. Se aika oli kummallekin hyvin syvällinen ja antoisa ja me todella saimme silloin nauttia maisemista, patikoinnista ja hiljaisuudesta. Silloin myös meidän yhteisiä menneitä elämiämme avattiin ja se kyllä sitoi meitä tiiviisti yhteen tämän työn äärelle. Tällä kertaa matkamme syy ja päämäärä oli erilainen, mutta yhtä antoisa ja tärkeä kuin silloin monta vuotta sitten.

Itävalta on meidän kokemuksen mukaan iloisten ja positiivisten ihmisten maa. Tällä matkalle ensimmäinen maa, jossa jatkuvasti tervehditään ja hymyillään, kun kohdataan. Siksipä on ollut helppoa ja avointa jakaa esitteitä ja olla muutenkin esillä, kun olemme tässä maassa kiertäneet. Solarajan viimeisenä päivän kävimme pienessä pittoreskissä Rattenburgin kaupungissa, jonka sanotaan olevan Itävallan pienin kaupunki. Ihana kaupunki, joka on lasinpuhaltajien kehto, minkä kyllä katukuvassa huomaa. Joka puolella on pieniä putiikkeja, joissa myydään mitä ihmeellisemmän mallista ja väristä lasitaidetta.

Kylän yläpuolella on satoja vuosia vanhat linnoituksen rauniot, joihin kiivetään kapeaa vuoripolkua pitkin. Kolmenkymmenen asteen helteessä oli ihana päästä metsän viileään hämärään ja hiljalleen kavuta kohti muinaisia torneja ja muureja. Matkalla ylös on suloinen pieni Pyhän Äiti Marian parantava kappeli, jossa mekin istuimme rukoillen hyvän tovin. Sielläkin sytytin kynttilän lähimmäisyyden voittamisen ja kaikkien monien lähimmäisteni parantumista pyytäen. Sen hetken jälkeen oli helppo kiivetä loppumatka ja saavuttaa rapistunut linnake. Sieltä oli hieno näkymä alhaalla olevaan kaupunkiin.

Neljän Itävallassa vietetyn päivän jälkeen lähdimme ylittämään Alppeja Brennerin solan kautta määränpäänämme Torino ja sen pyhä kappeli, jossa Jeesuksen käärinliinoja säilytetään. Italiasta sitten seuraavassa blogissani. Voikaa hyvin!